Seela Sella on hurmannut näyttämöllä yli kuusi vuosikymmentä. Menestyksen salaisuutena hän pitää sitä, ettei ole jäänyt odottamaan kiinnostavia rooleja, vaan tehnyt niitä itse.
Näyttelijä Seela Sellan koti on kuin hänen elämänsä – täynnä muistoja. Pianon päällä on rivi uran aikana ansaittuja palkintoja, seinillä kunniakirjoja ja eri esitysten julisteita. Ruokailupöydän takana on iso Miina Äkkijyrkän lehmäteos, joka on omistettu ”Rakkaalle Seelalle, joka itkettää, naurattaa ja rakastaa”. Tätä kaikkea 81-vuotias näyttelijä tekee yhä täydestä sydämestään; siksi kalenteri on täynnä näytöksiä ja harjoituksia, lausuntatilaisuuksia ja muita esityksiä. Tahti on hengästyttävä, mutta intohimo työhön siivittää.
Seela Sellan silmiin syttyy liekki, kun hän puhuu teatterista.
– Onhan tämä välillä ihan hullua. Näytteleminen on kovaa ajatustyötä, ulkoa jankuttamista ja fyysistä hyppimistä. Joskus olen kaikesta niin poikki, etten voi muuta kuin itkeä. Mutta kun rakastan tätä työtä!
Sellan ruokailupöydän takana on iso Miina Äkkijyrkän lehmäteos, joka on omistettu ”Rakkaalle Seelalle, joka itkettää, naurattaa ja rakastaa”.
Mummun arvot viittana
Seela Sella tiesi jo lapsena ryhtyvänsä näyttelijäksi. Hänen isovanhempansa olivat harrastajanäyttelijöitä Valkeakosken työväenteatterissa, ja varsinkin mummu tunnettiin dramaattisista rooleistaan. Myös äiti jakoi teatteri-innon ja tuki nuorta Seelaa. Yhä edelleen Sella kaivaa esiin äidiltään vuonna 1945 saamansa värssykirjan, joka oli palkinto ensimmäisestä lausuntatunnista.
– Kävimme yhdessä katsomassa Tampereen Työväen Teatterissa kaikki näytelmät. En ymmärtänyt silloin läheskään kaikkea, mutta se taianomainen ilmapiiri, johon sukelsimme!
Äidin ohessa mummun vaikutus oli suuri.
– Synnyin vuonna 1936, ja melko pian sen jälkeen syttyi sota. Isäni oli molemmissa sodissa, ja äiti työskenteli yötä päivää kaasunaamaritehtaassa. Olin siis mummuni kanssa kahdestaan, Sella muistelee.
Isoäidin elämä ei ollut mitenkään helppoa. Lapsuutensa hän eli uskonnollisessa kodissa, jossa lähes kaikkea pidettiin syntinä. Hänen puolisonsa mestattiin vuoden 1918 sisällissodassa, ja nuori leski jäi kahden tyttärensä kanssa yksin. Toinen lapsista oli Sellan silloin nelivuotias äiti, toinen hieman vanhempi, mutta kehitysvammainen, joka ei pystynyt liikkumaan tai puhumaan.
– On varmasti ollut rankkaa jäädä kehitysvammaisen lapsen kanssa yksin 1900-luvun alussa. Mummu joutui miettimään, mikä oli tärkeää ja mikä vähemmän tärkeää. Muistan käyneeni hänen kanssaan huikeita keskusteluja uskonnosta ja Jumalasta, kuolemasta, arvoista. Aistin asioita silloin enemmän kuin ehkä ymmärsinkään. Näitä arvoja kannan edelleen.
Sisällissodan haamut
Isoäidin perintönä myös uskonnosta tuli tärkeää Sellalle.
– Mummu oli uskovainen, mutta hän ei halunnut käydä kirkossa.
Tähän oli syynsä: Kun hänen miehensä oli tapettu Valkeakoskella, kirkkoherra Vallinheimon mielestä punaiset olivat niin arvottomia, ettei heidän nimiään voinut lausua kirkossa saati sitten julistaa kuolleeksi. Tämä loukkasi isoäitiä, eikä hän sen koommin astunut kirkkoon. Sen sijaan hän liittyi Pelastusarmeijaan, jonka tilaisuuksissa myös Seela oli mukana. Näillä tilaisuuksilla on suuri vaikutus edelleenkin.
— Toisin kuin kirkossa Pelastusarmeijassa kukaan ei ollut toista parempi. Olen kiitollinen, että olen jo lapsuudessa saanut elää nämä arvot.
Sisällissodan kokemukset vaikuttivat vahvasti isoäidin lisäksi myös Sellan äitiin — ja sitä kautta myös Seelaan.
– Äitini ei koskaan päässyt sisällissodasta irti, vaan kantoi taakkaa koko elämänsä. Minullekin tämä punaisten ja valkoisten historia on yhä olemassa — osin siksi, että näin, miten äitini kärsi siitä.
Tänä vuonna sisällissodasta on kulunut sata vuotta.
– Juuri nyt sodasta pitäisi puhua, mutta edelleen sen selittäminen on vaikeaa. Sisällissotaan liittyi niin monta asiaa: köyhyys, rikkaus, kuuluminen johonkin joukkoon, ympäristö, naapurit, muiden mielipiteet, oma uskallus. Vanhemmiten olen käsitellyt asian niin, että voin elää sen kanssa. Silti tämä asia tulee mieleeni, kun näen esimerkiksi Syyrian sotaa.
Rohkeita valintoja
Lapsuuden kokemusten vahvistama Seela Sella on hurmannut näyttämöllä yli 60 vuoden ajan. Sellaa on useiden roolien ohessa kuvattu vahvaksi ja vakuuttavaksi, avoimeksi mutta myös salaperäiseksi näyttelijäksi, josta tarvittaessa löytyy ruutia ja rokkimimmiä. Tämän hän osoitti esimerkiksi linnan juhliin valitsemallaan nahka-asulla.
Vaikka ikää on yli 80 vuotta, kysyntää riittää. Miten tämä on mahdollista, kun samaan aikaan monet naisnäyttelijät valittavat, etteivät tahdo saada rooleja yli 40-vuotiaana?
– Ehkä tämä johtuu siitä, ettei minulla ole kovinkaan monta tämänikäistä kilpailijaa, Sella toteaa naurahtaen, mutta jatkaa heti:
— Rooleja ei pidä odottaa, vaan niitä pitää tehdä itse. Itselläni kaikki monologit ja mieheni Eeliksen kanssa tehdyt juutalaisen kulttuurin illat ovat syntyneet juuri niin, omasta aloitteesta. Pitää etsiä itseä kiinnostava aihe sekä ohjaaja; ei saa jäädä odottamaan. Jos olet monta vuotta poissa, oma rima nousee liian korkeaksi.
Seela Sella on aina puolustanut hyväksi katsomiaan arvoja, mutta rohkeaksi hän ei osaa itseään sanoa.
– Ei kai kukaan voi etukäteen päättää, että ryhdynpä nyt rohkeaksi. Jokainen tilanne vaatii erilaisen otteen, jokainen tilanne ratkaisee, miten rohkea tai arka olet.
Samalla hän kuitenkin myöntää tehneensä elämänsä aikana rohkeita valintoja. Suurin näistä lienee kääntyminen juutalaiseksi 1960-luvulla sen jälkeen, kun hän oli avioitunut Eelis Sellan kanssa.
– Eelis varoitti moneen kertaan, että päätökseni jälkeen kannan myös Israelin syndroomaa mukanani, ja näinhän se on. En pääse Israelin ongelmista, minulla on aina mukanani tietty poliittinen painolasti.
– Alkuvaiheessa sain paljon postia ja palautetta. Nyt tämä on onneksi laantunut, mutta yhdessä vaiheessa tuntui vähän pelottavalta.
Joskus olen kaikesta niin poikki, etten voi muuta kuin itkeä. Mutta kun rakastan tätä työtä!
Nenän verran liikaa
Vaikka Sella on kerännyt vuosien varrella arvostusta ja palkintoja, oli uran alku jäädä pienestä kiinni. Hän muistelee 60 vuoden takaista tilannetta, jolloin hänelle tehtiin nenäleikkaus.
– Isälläni oli komea kyömynokka, joka periytyi minulle. Minä en siitä koskaan kärsinyt, olin tottunut enkä käsittänyt, että se voisi olla ammatissani ongelma.
Pääsy teatterikouluun oli kuitenkin vähällä kariutua juuri nenään. Lähes koko valintaraati oli sitä mieltä, ettei niin isonenäistä tyttöä voisi ottaa: eihän tämä voisi mitenkään näytellä nuoria kauniita tyttöjä. Ilman apulaisrehtori Matti Aron päättäväisyyttä ovet eivät olisi auenneet.
Sella itse kuuli asiasta vasta päästyään opiskelemaan. Tällöin hänen hyvä ystävänsä, näyttelijä Seppo Kolehmainen tarttui asiaan ja järjesti lääkäri- isänsä avulla leikkauksen.
–Se oli kallis lysti, joka vei äidin kaikki säästöt. Ajattelin, että äiti olisi pitänyt leikkausta turhamaisuutena ja kieltäytynyt maksamasta sitä, mutta päinvastoin: hän sanoikin heti, että raha löydetään.
Seela Sellan työtä siivittää intohimo. Uransa huipentumana hän pitää miehensä Eeliksen kanssa tehtyjä juutalaisrunoja ja -lauluja.
Vaikka Sella itse tuntuu olevan sinut nenänsä kanssa, jätti episodi jälkensä. Hänen tyttärensä Ilana on perinyt Eelis-isän ulkonevat korvat. Kun tyttö täytti 11 vuotta, ajatteli Seela-äiti, että ne tulisi leikkauttaa – ettei tyttöä vaan kiusata.
– Menimme plastiikkakirurgille ja kerroin asiani lääkärille. Tämä katsoi Ilanaa ja kysyi: Kärsitkö korvista? Kun Ilana vastasi kieltävästi, lääkäri totesi: Ehkä tämä äiti nyt vaan menee kotiin ja jättää lapsen korvat rauhaan.
Elämyksiä yli sukupolvien
Vaikka vauhti ei ole vuosien kuluessa hiljentynyt, myöntää Seela Sella, että ikä on muuttanut työn tekemisen tapaa ja muistin kanssa pitää tehdä enemmän työtä.
– Kun näyttelijä laittaa tekstin ajatuksen kanssa päähänsä, se pysyy siellä, kunnes sille antaa luvan hävitä. Nuorempana kaikki jäi nopeasti muistiin, nyt on luettava enemmän.
– Toki nuorempana asiat saattoivat jäädä mieleen nopeammin myös siksi, että silloin tekstiin kelpuutti usein ensimmäisen mahdollisen tulkinnan. Nyt tiedän, että tekstin tulkintamahdollisuuksia on loputtomasti, jolloin oman ajatuksen valinta vie aikaa. Ennen kuin tekstin voi opetella ulkoa, pitää ymmärtää, mitä henkilö omalla puheellaan haluaa oikeasti sanoa.
Sella korostaa samalla, että näyttämöllä tärkeää ei ole pelkkä osaaminen vaan myös esittämisen halu sekä tunteiden välittämisen taito.
– Vaikka teatterin roolit ja näyttelijät häipyvät ihmisten mielistä historiaan, tunne-elämykset säilyvät ihmisessä pitkään. Teatteri on aina pientä terapeuttista aivopesua.